Helsingin metropoli vs. Jyväskylä city

Kevät tulee jo kovaa vauhtia, ja vaikka mä tätä kamalaa märkyyttä vihaankin, kuulostaa se vesipisaroiden ropina yllättävän kivalta. Unelmointi ensi kesästä ja sen jälkeen tapahtuvista asioista on nyt se mun juttu, vaikka liian moni hehkuttaakin mulle sitä tässä hetkessä elämistä ja muistojen luomisesta. Pitäisi ottaa kaikesta kaikki irti nyt, sillä elän elämäni parasta aikaa: ehkä mä elänkin, mutta ehkä mä olen vaan yksi niistä surullisista, jotka tajuaa sen vasta silloin, kun asuntolaina painaa päälle ja skidit kiljuu nurkissa. Onhan mulla nyt mun vapaus, ja se vapaus on tällä hetkellä elämää suurempi kuin koskaan. Äitiltä saa ruoan ja katon pään päälle, eikä mun itseasiassa tarvitse huolehtia mistään muusta kuin siitä, että muistan välillä käydä syömässä ja niistämässä mun nenän. Enkä mä väitä, ettei tää hetki olis kivaa. Ehkä mä vaan olen sellainen, että suunnittelu pitää mut jotenkin kiinni tässä hetkessä. Psykankin tunnilla kerrottiin just, miten ihminen on luonnostaan tavoitteellinen, ja sen takia me ollaankin täällä näin pitkään selvitty.

Eilen oli suuntana keskusta, ja sainkin otettua kivoja kuvia sieltä sun täältä, vaikka perunalla niitä otankin. Fiilikset oli vähän ristiriitaset, kun niitä katuja dallaili. Olin aiemmin päivällä jutellut psykanmaikan kanssa mun yliopistovaihtoehdoista, kun haluan sitä psykologiaa lukemaan. Mä haluan isona olla psykologi, ja työskennellä just lasten ja nuorten parissa. Mä haluan auttaa, ja toi psykologia on muutenkin sellainen aine, että se on ainoa, joka mua itseasiassa kiinnostaa.

Kyllähän mä tiesin, mitä se maikka mulle sanoo, kun kerron mun tulevaisuudensuunnitelmista. Se sano sen, minkä jo valmiiksi tiesin, sanoi just sen vaihtoehdon, mikä ei nyt ihan mun ykkösjuttu oo ollut.

Mä olen aina asunut pääkaupunkiseudulla, ja jotenkin kuvittelin, että tulisin täällä aina asumaan. Mä olen rakentanut mun elämän tänne, ja melkeen kaikki sukulaisetkin asuu täällä, tai ainakin lähellä. Mä olen varsinkin lukiossa saanut tosi läheisen ystäväpiirin täältä, mä olen lähentynyt mun perheen ja mun suvun kanssa, ja mulla menee hyvin. Mä olin unelmoinut, että yliopiston aikana muuttaisin punavuoreen ja eläisin kivaa opiskelijaelämää kaivarin laitamilla, käyttäisin ratikoita ja kävelisin tuttuja mukulakivikatuja tasaisiksi. Katsoisin aamukahvin kanssa ikkunasta, hesari tietysti levitettynä eteen, miten kiireiset ihmiset juoksisivat ratikoihin tai ulkoiluttaisivat koiriaan, ja joka nurkka kuiskailisi mulle Helsinkiä. Mä näkisin mun tuttuja, vanhoja kavereita ja ehkä vähän niitä uusimpiakin, keskustan kahviloissa, ja iltaisin bilettäisin keskustan menomestoissa. Rankan luennon jälkeen tulisin kotiin, taputtaisin mun kissaa ja huutaisin murulle että kotona ollaan, katottaisko leffa?

Puolentoista vuoden päästä mulla on luultavasti edessä muutto Jyväskylään. Mä tiedän, ettei sekään ihan mikään pikkupaikka ole, eikä mua välttämättä haittaiskaan se. Yliopiston sivuihin oon tutustunut, selannut opinto-opasta, kattonut videoita ja lukenut keskustelupalstoja, ja yhä enemmän mä vakuutun siitä, että tonne mä haluan ja toi on se mun paikka. Toi yliopisto on tehty mulle ja munlaisille ihmisille, munlaisille opiskelijoille. Muissa yliopistoissa keskitytään enemmän neuropsykologiaan ja tutkimukseen. Kyllähän Jyväskylän yliopistossakin sitä on, mutta enemmän siellä keskitytään kehityspsykologiaan. Missään muussa yliopistossa ei keskitytä kehityspsykologiaan, ellen mä ja tosi monta opettajaa oo missannu jotain.

Ajatus siitä, että mä olen lähdössä vieraaseen kaupunkiin, ihan yksin vieraiden ihmisten keskelle, tuntuu yhtäaikaa tosi jännittävältä, uudelta ja mielenkiintoiselta. Samaan aikaan pieni puoli musta haluaa tyrmätä ajatuksen ja pakottaa itteni kiinnostumaan siitä tutkimisesta ja neuropsykologiasta. Se puoli haluaa pakottaa mut, koska se puoli tykkää turvallisuudentunteesta ja tuudittautumisesta niihin tuttuihin, vanhoihin polkuihin ja uriin, joita mä olen tähänkin asti käyttänyt.

Tätä ainaki tulee ikävä, koska sitä en saa pakattuu matkalaukkuun, vaikka se aluks tuntukin tosi luonnolliselta ajatukselta.

Mutta mulla on toiveita ja haaveita siitä opiskelun jälkeisestä elämästä myös, ja mä voin aina muuttaa Jyväskyläjakson jälkeen takaisin pääkaupunkiseudulle, niinkuin varmasti teenkin. Mun sisäinen murrosikäinen nostelee päätään ja nyyhkyttää mulle, että mitäs jos kukaan ei tykkääkkään susta siellä ja sä jäät ihan yksin. En mä jää, en mä ole ikinä jäänyt. Haluisin kuitenkin kopata jonkun kaverin matkalaukkuun mukaan ja pakottaa sen tulemaan sinne, opiskelemaan mun kanssa samaa ainetta samaan kaupunkiin, samaan asuntoon ja samoille kaduille.

Mulla on vielä puolitoista vuotta aikaa, ja kaikki voi muuttua.

Ja ainahan se juna tänne kuljettaa, jos VR ei taas törttöile.

Ehkä mä kuitenkin nyt vaan ryhdistäydyn: otan mallia Johanneksesta ja kapuan vielä sinne huipulle!

Nopea katsaus vielä mun eiliseen päivään (koska tänään oon vaan lahnannut):

Eli eilen mä näin mun ihanaa siskonpoikaa Tonia, ihan sattumalta törmättiin mäkkärissä. Henkka oli ihana oma itsensä, tunki mäkkärin pillejä ties minne ja käyttyty muutenkin.. no, enpä puhu siitä enempää. Ehkä sillä oli aihettakin juhlaan, sillä herra läpäisi teoriakokeen ensimmäisellä yrittämällä! Loppuillasta vaellettiin sitten musatalolle kuuntelemaan yle radion mozartkonserttia, pakko sitä on jollain itseään sivistää ja mä ainakin ihastuin uudelleen klassiseen musiikkiin!

Loppukevennykseksi vielä: Me tilattiin mäkkäristä QP-Ateria: