Vanhemmat

Varoitus, teksti on aikalailla proosaa, kuvat puuttuu!

Mä rupesin tossa just äsken miettimään. Miettimään vähän kaikkea, mutta ennenkaikkea ehkä mun isää. Mun isän kuolemasta on yli kaksi vuotta, ja vieläkin ajatus siitä, että se on ihan oikeasti kuollut, enkä mä tule ikinä näkemään sitä, tuntuu oudolta. Ajatus siitä tuntuu niin kummalliselta, etten mä ihan vieläkään pysty sitä täysin sisäistämään. Miten joku voi vaan absoluuttisesti kadota, lakata olemasta, mennä pois noin vain mun elämästä, vaikkei se ollut edes vanha? Isä olisi täyttänyt 50 viime kuussa. Ei se mun mielestä ole paljon, ei ainakaan tarpeeksi.

Kaikkiin mun suunnitelmiin mä aina vahingossa sisällytän iskän. Iskä itkemässä mun ylppäreissä, iskä auttamassa muutossa, iskä taluttamassa mua alttarille ja iskä vahtimassa mun lapsia. Eihän se ihan oikeasti voi olla kuollut.

Vaikkei Isän kuolema mulle ihan järkytyksenä tai yllätyksenä tullutkaan, mä en kerennyt sisäistämään koko asiaa. Isän syöpä oli vaan niin helppo blokata mielestä ja kuvitella, ettei sitä olisikaan. Isä oli niin hyvässä kunnossa, melkein koko sairauden se oli koko ajan menossa ja tekemässä jotain. Auttamassa ja juttelemassa, ihan niin kuin aina. Sitten se yhtäkkiä vaan vietiin saattohoitoon ja se kuoli. Tosta noin vaan.

Eihän tällästä mulle tapahdu, eihän tälläistä tapahdu mun lähipiirissä. Ei voi tapahtua. Näähän on niitä asioita, mistä luetaan lehdistä tai kuullaan kavereilta. "Hei, ton isä on muuten kuollut". Mä en voi vieläkään käsittää, että toi lause kuvaa nykyään mua. Että mä joudun vastaamaan kaikkiin niihin pappa betalar -kommentteihin sun muihin, että mun isä on itseasiassa kuollut.

Mulla on tatuointi yläselässä, jonka otin isän muistoksi. Se saa paljon ihailua kohteekseen, ja usein mä siinä tilanteessa selitän, että mun isä kuoli syöpään about kaks vuotta sitten. Kuoli vaan ja nyt mulla menee hyvin ja oon päässyt asiasta yli eikä se mitään vaikka kysyit eikä mua haittaa ja mulla on ihan oikeasti kaikki ihan hyvin. Kaikki toi tulee multa monotonisesti, ilman ajatusta, puheripulina jolla mä yritän puolustautua jollain tapaa. Mä en ole se isänsä menettänyt tyttö, en varmasti ole.

Mua myös hävettää. Kaikki ne asiat, mitä en isälle sanonut, ja kaikki ne asiat, mitä sille sanoin. Mä olisin voinut olla parempi, paljon parempi. Mä olisin voinut tehdä sen ylpeäksi, ylpeämmäksi mitä se jo oli. Mä olisin voinut saavuttaa enemmän, auttaa enemmän ja hymyillä enemmän. Olla läsnä, olla isin pikku tyttö. Mun vanhoja päiväkirjamerkintöjä oli tän takia aika tuskallista lukea. Mä olin aikalailla itse kehittänyt murrosiän angsteissani huonon isäsuhteen, ja kaikki mun ongelmat olevinaan johtui isästä. Pitipähän saada joku jota syyttää. Enhän mä voinut tietää noita kirjoittaessani, että parin kuukauden päästä mulle kerrottaisiin että isä kuolee. Mä olisin jättänyt ne kirjoittamatta, ihan tosi.

Nää asiat on sellaisia, jotka ihminen tajuaa vasta, kun on ihan liian myöhäistä. Me ihmiset ollaan tälläisiä, osataan olla aika julmia ja ajattelemattomia, ja ihan liian usein. Ja se vituttaa, ihan oikeasti vituttaa.

Mä en saa ikinä enään puhua isälle. En ikinä.

Sen takia vituttaa kanssa ne ihmiset, jotka puhuu pahaa vanhemmistaan. Tai kenestäkään, varsinkin jos varsinaista syytä tälläiseen ei ole. Nykyään mä yritän elää jokaisen ihmisen kanssa ihan kuin en näkisi enään toista seuraavana päivänä. Mä haluan kertoa mahdollisimman usein siitä, kuinka tärkeä se ihminen on mulle. Kuinka mä sitä rakastan. Tulevaa ei voi ikinä tietää, ja sen takia mun tekisi mieli suoraan sanoen kuristaa ne, jotka piloillaan haukkuu äitiään huoraksi tai sanoo isäänsä idiootiksi, kun tää ei antanut tarpeeksi rahaa. Pahin on se, jos joku sanoo että haluaisi vanhempiensa kuolevan. Mä toivoisin, että ihmiset miettisivät ennen kuin sanovat.

Pahin muisto mulla on se, kun isä kuoli. Ja ehkä samalla paras. Mä olin läsnä, ja toivon, että se merkkasi isälle jotain.Sen hitaasti kangistuva ruumis ja ne kolme viimeistä henkäystä.. Ne on jotain sellaista, mitä mä en tuu varmaan koskaan unohtamaan. Se kuva on tallentunut hitaasti mun verkkokalvolle, sekuntti sekunnilta. Isä muuttui keltaiseksi. Mä en ollut ikinä ennen sitä nähnyt ruumista, enkä ikinä kyllä enään haluakkaan nähdä. Se ei ollut enään mun isä. Se oli jotain kylmää ja valkoisenkeltaista. Jotain luonnotonta. Isä ei hengittänyt, se oli kova kuin kivi niissä valkoisissa lakanoissa. Ihan kuin mun isän näköinen vahanukke.

Mä en ikinä sanonut mun isälle, että mä rakastan sitä. Ja se kaivaa, ja kaivaa aika syvältä. Mä toivon, että te sanotte sen. Ikinä ei oo huono hetki. Ikinä.

Mä saan kuitenkin olla onnellinen, että mulla on vielä perhe, veli ja äiti ja sisko. Äidistä mä olen tosi onnellinen. Se tekee kaikkensa, että meillä ois kaikki hyvin. Se auttaa ja suojelee ja on aina tukena. Mä tiedän aina, että mä voin puhua sille, jos joku tuntuu pahalta, tai joku ahdistaa. Sille voi jakaa ilot ja surut, ja isän kuoleman jälkeen me ollankin lähennetty paljon. Äiti on se mun tukipilari, ja siltä tulee aina järjenääni, ja kaikki ne fiksut jutut, kun mä mietin tulevaisuutta. Isän kuoleman jälkeen äidistä tuli äiti ja isä, tietyllä tavalla. Ja mä arvostan sitä, arvostan sitä ihan jumalattomasti. Parempaa äitiä on hankala löytää, se on kuitenkin jaksanut kasvattaa kaksi (välillä aika rasittavaa!) teinityttöä ja pitää huushollia pystyssä, vaikka oma suru on varmasti loputon. Mä en tiedä, pystyisinkö mä itse sellaiseen. Se auttaa meitä muistamaan isän, ja se onnistui järjestämään meille upean Joulun viime jouluna, vaikka isän kuolinpäivä olikin heti joulun jälkeen, ja koko perheellä on varmasti suoraan sanoen paskanmaku suussa koko juhlasta. Mun äiti ei ikinä luovuta, ja jos minkä niin sen luonteenpiirteen mä haluan saada siltä.

Mun äiti on kaunis, fiksu ja upea, ja sen ääni on aina jotenkin rauhoittava. Sen kanssa on kiva vaan vaikka kattoa telkkaria, ja siltä saa parhaimmat neuvot hiusongelmiin ja vaatekriisiin, ja ihan kaikkeen muuhunkin. Mun äiti tekee myös maailman parhaimmat ruuat, heti mun iskän jälkeen!

Äiti, mä rakastan sua!

Mä rakastan sua

Mulle ollaan naureskeltu, kun seuraan hurjan remontin kaltaisia ohjelmia. Eilen sitten tajusin, että siitähän on ollut jotain hyötyäkin: Sain motivaation laittaa mun huoneen uuteen uskoon. Jos äitiäni tässä lainaisin, niin sanoisin, että huone oli eilen vielä kuin "pommin jäljiltä". En kuitenkaan lainaa äitiäni, vaan tyydyn sanomaan, että huonettani vallitsi "hallittu kaaos".

Tästä nyt kuitenkin suuren siivousurakan hedelmät! :)

Ennen - Jälkeen

Siivouksen jälkeen:

No myönnettäköön, mun huone vaikutti enemmänkin varastotilalta kuin 17-vuotiaan tytön huoneelta ennen siivousta. Ehkä oli korkea aikakin jo suorittaa tää. Kitarakin pääsi ulos kantopussistaan, josko se vielä jossain vaiheessa eksyisi taas syliin soitettavaksi! Ja kyllä, on se kivempaa kun huoneesta itseasiassa löytää tavaraa, ja kouluhommatkin on paljon helpompi tehdä kirjoituspöydän äärellä kuin sängyllä maaten. Uudelleensisustamista ja siivoamista olin jo pitkään miettinyt, mutta hyvien ideoiden kuuluukin muhia kauan, eikö niin? :)

Mulla on muutenkin ollut aika tuottelias viikonloppu, vaikkei se alunperin ollutkaan ideana. Mä en ollutkaan kuolemansairas enään eilen, joten lähdettiin mamman ja pikkusiskon kanssa viettämään kivaa päivää Jumboon :) Kerrankin mut sai ylös jo kahdeksalta viikonloppuna!

Mamma olikin sitten ihana ja sain uudet kengät, paidan ja hyvää ruokaa tuli syötyä amarillossa (pakko ehkä motkottaa ätiin raa'asta ananaksesta ja hitaasta palvelusta..). Kiitos mamma!

Dinsko, 59,95 (saatan valehdellakkin hinnasta, hävitin kuitin)

Maiharityylisiä kenkiä on tullut kuolattua jo pidemmän aikaa, varmasti yli pari vuotta, mutta kaupoilla en ole ikinä sattunut muistamaan että tuollaiset haluan. Kun äiti sitten ilmoitti, että nyt lähdetään shoppailemaan kenkiä, oli mulla selvä visio päässäni. Kierrettiinkin läpi sitten kaikki flamingon ja Jumbon kenkäkaupat, ennenkuin nämä osuivat tielle: muitakin samantyylisiä oli löytynyt, mutta 39 näyttää olevan koko, joka on aina loppu :( Näitä kenkiä kukaan ei sitten saakkaan pois jalasta. Vaikka ovatkin synteettistä nahkaa, niin uskon, että nää on ne mun ihanat pitkä-ikäiset rakkaudenkohteet!

Lisäksi sainpa sitten H&M:ltä vielä perusmustan paidan, jossa pitsiyläosa. 9,95 oli tuon hinta, mutta kuvaa en nyt kehtaa laittaa: Mun peruna ei selvästikkään tykännyt mun huoneen valaistuksesta. Sori kaverit, järkkärin hommaaminen ei vieläkään sovi mun budjettiin!

Ja sitten olisi ton mun kuukausihaasteen vuoro. Anteeksi, Henkka ja siivoominen tuli eilen mun väliin, enkä saanut blogitekstiä tehtyä ollenkaan :( Ajattelinkin, että jos sittenkin tekisin haastetta ihan omaa tahtiani: tuolla on sen verran hyviä juttuja, ja niistä saisi hyvän kokonaisuuden: ei oo kiva laittaa miljoonaa muuta asiaa sotkemaan tekstejä, let's keep it simple :)

Päivä 1 – Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus

Päivä 3 – Minun vanhempani

Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään

Päivä 5 – Mitä on rakkaus?

Päivä 6 – Minun päiväni

Päivä 7 – Paras ystäväni

Päivä 8 – Se hetki

Päivä 9 – Uskoni

Päivä 10 – Päivän asu

Päivä 11 – Sisarukseni

Päivä 12 – Käsilaukussani

Päivä 13 – Tällä viikolla

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Päivä 15 – Unelmani

Päivä 16 – Eka suudelmani

Päivä 17 – Mieleisin muistoni

Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni

Päivä 19 – Kaduttaa

Päivä 20 – Tässä kuussa

Päivä 21 – Toinen hetki

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Päivä 25 – Ensimmäinen

Päivä 26 – Pelkään

Päivä 27 – Suosikkipaikkani

Päivä 28 – Ikävöin

Päivä 29 – Tähän pyrin

Päivä 30 – Soittolistallani

Päivä 31 – Viimeinen hetki

Päivä 2 - Eka rakkaus

Jos psykologisesti lähden ajattelemaan, niin luulenpa että ensirakkauteni on ollut vanhempani, ja ehkä veljeni. Musta tuntuu, että tässä ei kuitenkaan ihan sitä tarkoiteta. Mun ensirakkaus... Mä olen ollut joskus aivan toivoton ihminen ihastumisen suhteen. Ihastuin kaikkeen, mikä liikkui ja osoitti mulle edes jonkinlaista huomiota. Onneksi tästä sentään on jo monta vuotta!

Jos mä ihan rehellisesti sanoisin, niin mun ensirakkaus on varmasti Henkka. Oonhan mä ennenkin Henkkaa seurustellut, ja jopa sanonutkin rakastavani, jollekkin toiselle. Kuitenkin musta tuntuu, että ne tunteet aiempaa kohtaan oli ihan jotain erilaista, lapsellista ja neuroottista hyväksynnänhakemista edes joltain, että sitä ei voi edes laskea rakkaudeksi, vaikka välitinkin todella paljon. Muitakin kohtaan mun hellät tunteet on ollut lähinnä ihastumista, vaikka oonkin aina kaiken tälläisen todella voimakkaana kokenut.

Henkka nyt kuitenkin on tollanen. Erilainen kuin muut. Mä olen aika hyvä hermostuttamaan ihmisiä, ja ehkä välillä mä teenkin sitä ihan tieten tahtoen. Henkka ei kuitenkaan hermostu, ei niin mistään, ja sen takia me ei juuri riidellä melkein ikinä. Tottakai pitää olla ne päivittäiset sanaharkat munasta ja kanasta, mutta jos joku laskee tälläiset riidoiksi.. No, taitaa olla sitten maailmankuva vähän erilainen :)
Henkka on mulle samaan aikaan paras ystävä. Mua ainakin rauhoittaa ajatus, että mulla on joku, jolle voin soittaa, vaikkei oliskaan mitään asia, tai vaan ilmoittaa, että tein tossa just ruokaa tai pierasin tänään päivällä. Mulla on joku, jolle puhua, ja joku, johon luottaa. Vielä kivempi olo tulee siitä, kun ajattelee, että hei, mulla on ihminen, joka kelaa musta samalla tavalla!

Henkka on ehkä ainoa ihminen täällä, joka onnistuisi vaikuttamaan esimerkiksi mun opiskelupaikan valintaan, tai siihen, mitä leffaa mennään kattomaan. Murr! >:( Hienon ihmisen Henkasta tekee kuitenkin se, että se ei käytä tollaista valtaa, eikä edes yritä vaikuttaa mun päätöksiin. Hohohoo, sain eilen pitää mun pääni makuunissakin!

Mä rakastan sua kulta :)

P.S: Ollaan tänään seurusteltu vuoden ja kolme kuukautta, aika superii :D

Päivä 1 - Minä kuvina

Onnistuinpa löytämään kivan haasteen noita blogeja selaamalla. Eli jos annatte mulle anteeksi, kukaan ei mua tähän juttuun ihan oikeasti haastanut. Ajattelin, että tälläinen olisi vaan kiva toteuttaa :)
Eli seuraavan 31 päivän ajan aion orjallisesti tuottaa teille sisältöä, sormet näppäimistöllä syyhyten alla olevien aiheiden mukaisesti :) Haasteen löytäminenkin ajoittui vielä kivaan ajankohtaan, mulla kestää tekemisessä siis tasan kuukausi! Älkää kuitenkaan pelätkö, mun blogi ei tuu olemaan ihan pelkkää haastetta täynnä, tottakai kerron kaikki kivat jutut ja laitan perunakameralla otetut kuvat! Lisäksi, musta tuntuu että mulla on jonkinlainen oma visio noihin kysymyksiin muutenkin :)

Päivä 1 – Esittele itsesi

Päivä 2 – Eka rakkaus

Päivä 3 – Minun vanhempani

Päivä 4 – Tätä olen syönyt tänään

Päivä 5 – Mitä on rakkaus?

Päivä 6 – Minun päiväni

Päivä 7 – Paras ystäväni

Päivä 8 – Se hetki

Päivä 9 – Uskoni

Päivä 10 – Päivän asu

Päivä 11 – Sisarukseni

Päivä 12 – Käsilaukussani

Päivä 13 – Tällä viikolla

Päivä 14 – Mitä minulla oli päällä tänään?

Päivä 15 – Unelmani

Päivä 16 – Eka suudelmani

Päivä 17 – Mieleisin muistoni

Päivä 18 – Mieleisin syntymäpäiväni

Päivä 19 – Kaduttaa

Päivä 20 – Tässä kuussa

Päivä 21 – Toinen hetki

Päivä 22 – Tämä järkyttää minua

Päivä 23 – Tämä saa minut voimaan paremmin

Päivä 24 – Tämä saa minut itkemään

Päivä 25 – Ensimmäinen

Päivä 26 – Pelkään

Päivä 27 – Suosikkipaikkani

Päivä 28 – Ikävöin

Päivä 29 – Tähän pyrin

Päivä 30 – Soittolistallani

Päivä 31 – Viimeinen hetki

Heti tän ensimmäisen päivän kohdalla mulle herää kysymys, että kuka mä oikeastaan olen. Mitä mä teille kertoisin itsestäni, jos ihan kunnolla pitäisi lähteä selittämään. Jokaisessa blogitekstissä luovutan teille aina pieniä palasia, mutta jos mä yritän miettiä tän kaiken, mun koko minuuden mahduttamista tähän yhteen tekstiin, rupeaa tehtävä tuntumaan jo semihankalalta.

Mun ekassa blogitekstissä, Meet me, on jo jonkinlainen kuvaus musta, joten nyt ajattelin kokeilla jotain hieman erilaista. Mä olen melkoinen linssilude, ja voisin ainakin mun teinivuosista kirjoittaa romaanin jo pelkkien kuvien perusteella. Mä kuitenkin yritän pitää tän yksinkertaisena (ja kronologisena)!

Mä voisin aloittaa mun murrosiän kultaisista ja rakkaista identiteettikriisin runtelemista vuosista. Kuvat ajoittaisin varmaankin sinne kutos, seiskaluokkaan.

Mä olen aika sanaton. Nykyään mun tyyli on paljon naisellisempi, ja sanomattakin on varmaan selvää että siinä viidessä vuodessa ihminen aikuistuu. Tuona aikana mun sisäinen itujensyöjä ja kaikkea vastaan kapinoiva niin aikuinen Pinja nosteli päätään. Sekoitettuna ylidramaattisuuteen ja murrosiän "mun mutsi ja faija on ihan perseestä kun ne ei tykkää että hengaan tupakkapaikalla ja haluisin olla ulkona koko yön" tyyliin, soppa oli valmis. Ja siis, niinkuin vikasta kuvasta näkyy, mun oli pakko käydä läpi myös vaihe jossa tissienkasvu pelotti niin paljon, että oli pakko pukeutua armytakkiin, pitää hiukset lyhyinä ja olla muutenkin tosi butch. Tytöistäkin tykkäilin! Huhhu, tais äidillä ja isällä olla rankkaa mun kanssa :D

Nää kuvat taitaakin sitten ajoittua sinne kasiluokan alkuun, jolloin tajusin olevani tyttö, ja hiuksilla aikaansaaminen on itseasiassa tosi siistiä. Olin myös noihin aikoihin opetellut meikkaamaan. Kyseinen taito ei todellakaan sujunut multa yläasteen alussa, vaan sukulaiset ja varmaan kaveritkin sai hävetä silmät päästään kun ulkona liikuin. Kapinallinen nuori tarvitsee kapinallisen naaman: mä en ollut oikein vaan sisäistänyt, että levinneet ripsarit ja huonosti laitetut mustat luomivärit ja jyrsitty kajaali ei ihan oikeasti näytä edes kapinalliselta, vaan aika typerältä. Äiskä, jos luet tätä: Mä ymmärrän sen vihdoin!

Näihin aikoihin se mun pahin kapinavaihe taisi olla päällä, ja noi keskimmäisen kuvan pidennykset esimerkiksi näyttää ihan törkeen järkyttäviltä. Mun tyyli sai tohon aikaan vaikutteita milloin mistäkin: eniten mua ehkä kiinnosti rock-kulttuuri, ja sid vicious oli kovaa kamaa!

Sitten mä jaksoin olla hetken erittäin söpö ja melkein jopa muodikaskin. Kasiluokan keskivaiheilla on nämä kuvat näppäisty, ja niinkuin varmasti huomaatte, duckfacen muodikkuus oli ilmiömäistä! Näihin aikoihin mä olin vihdoin ruvennut saamaan ihan oikeasti niitä kavereita, ja mä olin ehkä ruvennut luottamaankin itseeni jonkin verran. Tähän aikaan ei mitkään järjettömät itsetunto-ongelmat mua painaneet, ja muistelisin, että poikapyöritysvaihe oli just tässä. "Iiiiik tykkääköhän se ny musta, ptäsköhä mu tehä alote jossaaai?!"

Kunnes..

Mun ihan järjetön esiteini-ikä alkoi. Nää kaikki kuvat ollaan otettu kasi-ysiluokan taitteessa, ja mä päätin yhtä-aikaa, että haluan olla poika, tyttö, tykätä tytöistä ja pojista, olla kasvissyöjä ja syödä lihaa, kuunnella hoppia ja rokkia. Lista sen kun jatkuu ja jatkuu, ja ai kamala. Tähän aikaan mä ihan oikeasti olin ihan kamala lapsi, sellainen, mitä mä nykyään kattoisin julkisella paikalla tosi paheksuvasti. Jälleen, äiti, jos luet tätä, sori! Muakin nolottaa nyt.

Ysiluokan alussa koinkin sitten taas muodonmuutoksen, osaksi siksi, että mun ystäväpiiriin tuli pari uutta kaveria, jotka rakasti shoppailua ja muotiblogeja. Osaksi sitten siksi, että vaihdoin koulua ysillä, ja tää mun ysiluokan koulu oli mulle henkisesti paljon vaativampi kuin edellinen ylä-aste. Toisella ylä-asteella mut tunnettiin jo, ja kaikki ties mun tyylin, sen, kuka mä olen ja mitä mä teen. Useimmat sen ymmärskin, eikä siitä saanut erityisemmin mähinöitä kuulla. Toisella yläasteella oli kaikki sitten paljon vaikeampaa. Tuntui, että kaikkien vanhemmilla oli paljon rahaa, ja että vaatteet ja ulkonäkö muutenkin määrittelivät sut.

Nää on siis mun kokemuksia, aika luultavastikkin moni muu ei näin ole kokenut !!

Kuitenkin, tää uus yläaste tuntu musta sen verran ahdistavalta, että tietoisesti lähdin viemään itseäni ja ulkonäköäni hillitympään suuntaan, ikään kuin kuoreen. Mä jotenkin ennaltaehkäisin sen, etten vaan joutuisi mean girlsien silmätikuksi. Ja voin ihan suoraan myöntää, että ajatus siitä pelotti mua ihan helvetisti. Onneksi yläasteelta ollaan kuitenkin selvitty, ikinä en enään menisi takaisin!

Tyylissä jälleen ehkä astetta lapsellisempaan - Ysin puolivälissä mä rupesin seurustelemaan pojan kanssa, joka piti tyylilleen omistautumista.. no, tärkeänä. Tai ainakin musta tuntui niin. Taas mä lähdin tyylilläni miellyttämään, ehkä hieman neuroottisestikin "älä jätä mua ikinä milloinkaan" -meiningillä. Itse ainakin muistan, että olisin halunnut pukeutua naisellisemmin, ja sivuheitto rupesi pikkuhiljaa hiuksissa ärsyttämään.

Tajusin just mitä sanon kampaajalle ku seuraavan kerran meen...

Kuitenkin, ysiluokan lopussa ja aika varmana siitä, että koululaisten hyväksyntä oli jo saatu, rupesin muuttamaan tyyliäni ihan just siihen suuntaan, minkälainen halusin sen olevan. Silloiseen poikaystävään suhtauduin aika paljolti "vitut siitä" -asenteella, ja se ihme kyllä toimikin. Sama päti kaikkiin ihmisiin. Yhtäkkiä musta kumpusi järjetön itsevarmuus, jollaista mä en ollut ennen tuntenut. Yhtäkkiä vieraat pojat iski kaupungilla silmää ja ihmiset jäivät selvästi katsomaan mun perään. Ja vielä silloin, kun mä näytinkin just siltä kun halusin!
Tästä mä tykkäsin :)

Lukio alkoikin sitten rock -henkisenä, mutta meikkaamaan oppineena! Ehkä ihan hyväkin etten ollut onnistunut yläasteen aikana uskottelemaan itselleni, että mun oma tyyli on ihan perseestä. Siitä kuitenkin jäi osasia jäljelle, ja näiden osasten takia mun nykyinen kultanen sitten äkkäskin mut siellä koulun käytävillä. Mä kävelen aika paljolti side silmillä, enkä varmastikkaan olisi uskonut, jos joku olisi tullut sanomaan että se rinnakkaisluokan poika muuten kattelee sua aika usein.
"Mulla on varmaan meikit levinny tai jotain"

Lukion ekan luokan puolessavälissä taisin olla kaikkein tyytyväisimmilläni ulkonäkööni. Uus seurustelusuhde ja tolkuttomasti uusia kavereita ja miehenalkuija, jotka lähettelee mulle rakkausrunoja facebookin chatissa (ei oo pitkään aikaan keneltäkään tullu rakkaudentunnustuksia!) tais hoitaa homman kotiin! :) Eli kiitos kaikki te, jotka olitte ihastuneita muhun ykkösellä! Ja anteeks.. :D Muistan, että tohon aikaan olin myös kaikista tyytyväisimmilläni hiuksiini. Omat hiukset näkyy tossa tokassa kuvassa, ne oli tolkuttoman pitkät!

Kunnes sitten.. :)

Leikkasin ne :) Pieni identiteettikriisinen eksyi muhun viime keväällä, ja oli vaan pakko saada jotain, mitä mulla ei ennen ole ollut. Nyt vaan mietin, kuinka pitkät hiukset mulla vois olla nyt..
Mutta toisaalta, ei ne kovin hyvässä kunnossakaan ollut kaiken lämpökäsittelyn sun muun jälkeen! :D
Henri tosiaan nauro mulle päin naamaa ku nää hiukset näki ja sano että näytän Willy Wonkalta. Siitä lähtien mä oon ottanu täydet vapaudet piikitellä sitä mistä tahansa, ja se saa vaan kestää. Kiitos kulta, ajattelin vaan muistuttaa että mä muistan vieläkin ja vihaan sua siitä! :D

Viime kesänä upea blondi valtasi keskustan kadut. Mä olin kyllästynyt punaseen, mutta halusin jotain muuta. Musta vaikutti kamalan synkältä, ja halusin leikkiä söpöä ja viatonta pikkutyttöä. Nyt kun katon niin näähän oli oikeasti ihan kivan väriset!

Pitkien värjäyssessioiden jälkeen värjäsin hiukset kuitenkin nopeasti takaisin mustaksi, kun väri ei tuntunutkaan sitten omalta. Nyt kyllä toi blondi taas jotenkin kummallisesti näyttää ihan törkyhyvältä! ;)

Nykyiset kuvat oottekin nähny.

Eli tässä on, mun nuoruus litistettynä kuviin. Tai no, enemmänkin ulkonäkökuvaukset ja syyt näille, mutta tää on mun tyyli. Oon aina kuvien avulla kuvaillut erilaisia jaksoja mun elämässä, ja uskon, että tekin voitte saada näistä nyt paljon irti :)

Ja nyt loppuun pieni gallup:

Oon siis tosiaan värjäämässä tässä kohta hiuksia, mutta väri on mulla vielä vähän hukassa. Onks teillä mielipiteitä? :)

Terveyskeskuslookki ja blogihaaste

Nyt se tauti sitten iski muhun! Mä vähän niikuin salaa toivoin tätä, että saisin sen sairaslomalapun kouluun: saa olla poissa koulusta hyvällä omallatunnolla pari päivää. Mutta ei perjantaina, tää ei nyt oo kovin reilua! Tais pilkka osua omaan nilkkaan.

Mutta kuitenkin, yritän olla mahdollisimman hyvä bloggari, joten yllä näette mun upean terveyskeskuslookin! Hiukset olen sitonut upealle ponnarille takaraivolle. Lisäsin kampaukseen kevyesti lakkaa, jotta kasvonpiirteiteni turvonnuus varmasti pääsee oikeuksiinsa: kampauksen pitää olla kireä! Onnistuin myös tekemään varsinaisen löydön: siskoni ei ollut kotona, joten pihistin tämän vaatekaapista I <3 NY hupparin. Silmiini lisäsin hieman kone helsingin ripsiväriä punaisuutta ja kuumeista hehkua korostamaan.

Mitä pidätte? :)

Pakko myös antaa aplodit Tikkurilan Terveysasemalle: selvisin koko käynnistä vaivaisella viidellä minuutilla. Jonoa ei ollut ja hoitaja oli ihana, ei laittanut mua flunssan ja päänsäryn takia jonottamaan lääkärille tuntikausiksi. Jee!

Niin ja tietenkin nyt, kun ulkona on ihana, märkä, keväinen sää, niin mä siis todellakin istun täällä kotona, tuhoan nenäliinapaketteja ja nukahtelen pystyyn. En mä tätä tarkoittanut kun vihjaisin viikolla, että voisin tulla kipeäksi! Niinkuin kuvista näkee, ulkona on tänään todellakin upea sää, eikä siitä edes jaksanut nauttia, kun ainoa ajatus päässä oli se oma sänky ja peitto, ja se aina yhtä ihana psykologiankirja.

Kamulit, jos luette tän, älkää soitelko mulle illalla! :D

Mukava yllätys kuitenki oli se, kun Moow lähetti minulle blogihaasteen! Saanpahan jotain tekemistä, kun tää kouluhommien välttely on niin raskasta:

1.Each person tagged must post 11 things about themselves.

2.They must also answer the 11 questions the 'tagger' has set for them.

3.They must create 11 more questions to ask bloggers they have decided to tag.

4.They must then choose 11 bloggers with less than 200 followers and tag them in their post.

5.These lucky bloggers must be told.

1. Mä olen ensimmäinen meidän suvusta, joka on lukiossa

2. Mulla on pari tatuointia

3. Tykkään lukea, mutta viime aikoina viihdelukeminen on saanut väistyä koulun tieltä, ja se harmittaa :(

4. Mulla on tällä hetkellä kultainennoutaja, jonka nimi on Dara. Lisäksi mulla on joskus ollut bullmastiffi, joka oli nimeltään Ronja. Ennen sitä tästä taloudesta on löytynyt lukemattomia jyrsijöitä :)

5. Käyn Helsingin Medialukiota, toista vuotta

6. Mun huone on aina sotkunen!

7. Mun isä kuoli pari vuotta sitten syöpään

8. Mä olen seurustellut vähän yli vuoden mäntsäläläisen herran, Henkan kanssa

9. Ennen yhdeksättä luokkaa olin lukiovihaaja

10.  Mun suuri unelma on matkustelu

11. Mun kahdeksannen luokan keskiarvo oli 6.8, ja ysillä nostin sen 8.2 päästessäni JOPO-luokalle (joustavan perusopetuksen luokka)

1. Onko sulla muuta blogia (esim tumblr) josta sua vois stalkkailla?

Instagram multa löytyy nimimerkillä forirawwr :) Mulla on myös vanha blogi, jota pidin muutaman kuukauden sinä aikana kun mun isä sairasti syöpää. Blogi löytyy tästä. itse en ole noita tekstejä lukenut vieläkään läpi, enkä tiedä motivaatiostanikaan siihen. Te voitte käydä kurkkaamassa, jos kiinnostuitte! :)

2. Mitä sul on päällä? ;)))

Verkkarit, toppi ja siskon hupparin näittekin jo noissa kuvissa :) Sukat revin jo jalasta, mä en ole erityisesti sukkaihmisiä. Mä en tiedä mikä niissä on, mutta ne rupeaa ahistamaan aina kotona, tälläinen luonnonlapsi kun olen :)

3. Mikä on suhteesi kirkkoon/uskontoon ylipäätään?

Voisi kai sanoa, että suhteeni on hyvä. Itse olen uskossa, tehnyt isoshommia ja viettänyt aikaa kirkon nuorisotoiminnassa. Kirkon toimintaa en nyt jaksa ruveta ruotimaan, mutta parannettavaa tottakai olisi.

Voisin lainata tässä nyt poikaystäväni sanoja: "Usko on hyvä asia, mutta uskonnot eivät". Uskontoja käytetään paljon poliittisena aseena, ja niillä perustellaan monet sodat. Uskonnot on jees, ja ainakin mä pidän omaani ihan hyvänä. Siis ne on jees niin kauan, kun osataan elää yhdessä.

4. Mitä susta tulee isona?

Psykologi, ainakin toivottavasti. Eihän sitä tiedä, mihin tää elämä mut vielä heittää! :)

5. Haluatko suuret häät?

Hassua että tää kysymys tuli, just tossa kaverin kanssa suunniteltiin puolvitsillä meijän häitä! :D Mä olen pienestä saakka ravannut vaikka keiden häissä, ja nähnyt kauniimpaakin kauniimpia morsiamia ja ihania hääjuhlapaikkoja ja kirkkoja. Mä uskon, että silloin kun mä naimisiin meen, niin häiden koko ei ole mulle vaihtoehto: Mulla kun on niitä sukulaisia ja ystäviä, puhumattakaan sitten sulhasen puolesta vielä. Kai niistä joskus sitten suuret tulee, halusin mä sitä tai en!

6. Onko sulla autoa/pyörää, haluaisitko sellasen?

Auton mä ehkä haluisinkin, mutta se kortti on aika kallis. Pyörä mulla on, ja se on suurkulutuksessa keväisin ja syksyisin kun tsygäilen sillä kouluun :)

7. Jos saisit tehdä hiuksilles ihan mitä tahansa, ilman niitten kulumista tai rahotusongelmia, mitä tekisit?

Ekana varmasti ottaisin sinettipidennykset. Oon myös tässä vähän aikaa taas pohtinut, että jospa vetäisin hiukset taas vaaleiksi :)

9. Mistä tunnet/tiedät haastajan

Hassu juttu, tää mun haastaja aloitti meijän koulussa ykkösellä, ja päädyin sitten hänen tutoriksi :) Paljoa me ei sitten juteltukkaan. Musta tuntuu, että ollaan enemmän oltu yhteyksissä vasta silloin, kun Rita lopetti meidän koulussa ja mä perustin blogin: Ritallakin oli sellainen! (vinkvink: tyttö puhuu aika paljon asiaa siellä!)

10.  Mietitkö ostoksia tehdessä niiden eettisyyttä ja ympäristövaikutuksia?

Mut leimataan heti ihan kamalaksi ihmiseksi, mutta en mieti. Mä haluaisin miettiä, ja tiedän kyllä paljonkin huonoista työolosuhteista kiinassa ym. muttajoo. Jos törmään kymmenen euron kenkiin, jotka sopii mulle, niin mä kyllä ostan ne, vaikka hinnastakin jo näkee että joku pieni itämainen lapsi on ne mulle väkertänyt paria riisinjyvää vastaan.

Apua, mä olen ihan kauhea :D

11. Onko sulla tatuointeja/haluaisitko?

Onnistuin tänkin tässä jo kertaalleen sanomaan, mutta onhan mulla :) Joku päivä ois tarkotus tehä niistä postausta, joten jätän teidät toistaiseksi pimentoon niistä :)

Kysymykset haastettaville:

1. Tiedätkö tarinaa nimesi takana?

2. Kerrostalo/rivitalo/omakotitalo?

3. Mikä on paras asia sinussa ja miksi?

4. Maailman parhain elokuva?

5. Missä kävit viimeksi syömässä (Omaa jääkaappia tai koulun ruokalaa ei lasketa!)

6. Unelmiesi matkakohde?

7. Minkälaista on rakkaus?

8. Lempi vaatekappaleesi tällä hetkellä?

9. Kolme lempibiisiäsi, miksi?

10. Mikä susta tulee isona?

11. Paras blogitekstisi ikinä? :)

Tärrräräräräää ja haastan Rhean, Saran, Oonan, Tytin ja Siinan

Sori, ei irtoo yhtätoista :(

Mutta nyt mä vetäydyn sairastamaan, tekemään järjettömästi lisää kouluhommia, lukemaan cosmoa ja kattomaan superhyvii leffoi. Heipsun! :)