Helsingin metropoli vs. Jyväskylä city

Kevät tulee jo kovaa vauhtia, ja vaikka mä tätä kamalaa märkyyttä vihaankin, kuulostaa se vesipisaroiden ropina yllättävän kivalta. Unelmointi ensi kesästä ja sen jälkeen tapahtuvista asioista on nyt se mun juttu, vaikka liian moni hehkuttaakin mulle sitä tässä hetkessä elämistä ja muistojen luomisesta. Pitäisi ottaa kaikesta kaikki irti nyt, sillä elän elämäni parasta aikaa: ehkä mä elänkin, mutta ehkä mä olen vaan yksi niistä surullisista, jotka tajuaa sen vasta silloin, kun asuntolaina painaa päälle ja skidit kiljuu nurkissa. Onhan mulla nyt mun vapaus, ja se vapaus on tällä hetkellä elämää suurempi kuin koskaan. Äitiltä saa ruoan ja katon pään päälle, eikä mun itseasiassa tarvitse huolehtia mistään muusta kuin siitä, että muistan välillä käydä syömässä ja niistämässä mun nenän. Enkä mä väitä, ettei tää hetki olis kivaa. Ehkä mä vaan olen sellainen, että suunnittelu pitää mut jotenkin kiinni tässä hetkessä. Psykankin tunnilla kerrottiin just, miten ihminen on luonnostaan tavoitteellinen, ja sen takia me ollaankin täällä näin pitkään selvitty.

Eilen oli suuntana keskusta, ja sainkin otettua kivoja kuvia sieltä sun täältä, vaikka perunalla niitä otankin. Fiilikset oli vähän ristiriitaset, kun niitä katuja dallaili. Olin aiemmin päivällä jutellut psykanmaikan kanssa mun yliopistovaihtoehdoista, kun haluan sitä psykologiaa lukemaan. Mä haluan isona olla psykologi, ja työskennellä just lasten ja nuorten parissa. Mä haluan auttaa, ja toi psykologia on muutenkin sellainen aine, että se on ainoa, joka mua itseasiassa kiinnostaa.

Kyllähän mä tiesin, mitä se maikka mulle sanoo, kun kerron mun tulevaisuudensuunnitelmista. Se sano sen, minkä jo valmiiksi tiesin, sanoi just sen vaihtoehdon, mikä ei nyt ihan mun ykkösjuttu oo ollut.

Mä olen aina asunut pääkaupunkiseudulla, ja jotenkin kuvittelin, että tulisin täällä aina asumaan. Mä olen rakentanut mun elämän tänne, ja melkeen kaikki sukulaisetkin asuu täällä, tai ainakin lähellä. Mä olen varsinkin lukiossa saanut tosi läheisen ystäväpiirin täältä, mä olen lähentynyt mun perheen ja mun suvun kanssa, ja mulla menee hyvin. Mä olin unelmoinut, että yliopiston aikana muuttaisin punavuoreen ja eläisin kivaa opiskelijaelämää kaivarin laitamilla, käyttäisin ratikoita ja kävelisin tuttuja mukulakivikatuja tasaisiksi. Katsoisin aamukahvin kanssa ikkunasta, hesari tietysti levitettynä eteen, miten kiireiset ihmiset juoksisivat ratikoihin tai ulkoiluttaisivat koiriaan, ja joka nurkka kuiskailisi mulle Helsinkiä. Mä näkisin mun tuttuja, vanhoja kavereita ja ehkä vähän niitä uusimpiakin, keskustan kahviloissa, ja iltaisin bilettäisin keskustan menomestoissa. Rankan luennon jälkeen tulisin kotiin, taputtaisin mun kissaa ja huutaisin murulle että kotona ollaan, katottaisko leffa?

Puolentoista vuoden päästä mulla on luultavasti edessä muutto Jyväskylään. Mä tiedän, ettei sekään ihan mikään pikkupaikka ole, eikä mua välttämättä haittaiskaan se. Yliopiston sivuihin oon tutustunut, selannut opinto-opasta, kattonut videoita ja lukenut keskustelupalstoja, ja yhä enemmän mä vakuutun siitä, että tonne mä haluan ja toi on se mun paikka. Toi yliopisto on tehty mulle ja munlaisille ihmisille, munlaisille opiskelijoille. Muissa yliopistoissa keskitytään enemmän neuropsykologiaan ja tutkimukseen. Kyllähän Jyväskylän yliopistossakin sitä on, mutta enemmän siellä keskitytään kehityspsykologiaan. Missään muussa yliopistossa ei keskitytä kehityspsykologiaan, ellen mä ja tosi monta opettajaa oo missannu jotain.

Ajatus siitä, että mä olen lähdössä vieraaseen kaupunkiin, ihan yksin vieraiden ihmisten keskelle, tuntuu yhtäaikaa tosi jännittävältä, uudelta ja mielenkiintoiselta. Samaan aikaan pieni puoli musta haluaa tyrmätä ajatuksen ja pakottaa itteni kiinnostumaan siitä tutkimisesta ja neuropsykologiasta. Se puoli haluaa pakottaa mut, koska se puoli tykkää turvallisuudentunteesta ja tuudittautumisesta niihin tuttuihin, vanhoihin polkuihin ja uriin, joita mä olen tähänkin asti käyttänyt.

Tätä ainaki tulee ikävä, koska sitä en saa pakattuu matkalaukkuun, vaikka se aluks tuntukin tosi luonnolliselta ajatukselta.

Mutta mulla on toiveita ja haaveita siitä opiskelun jälkeisestä elämästä myös, ja mä voin aina muuttaa Jyväskyläjakson jälkeen takaisin pääkaupunkiseudulle, niinkuin varmasti teenkin. Mun sisäinen murrosikäinen nostelee päätään ja nyyhkyttää mulle, että mitäs jos kukaan ei tykkääkkään susta siellä ja sä jäät ihan yksin. En mä jää, en mä ole ikinä jäänyt. Haluisin kuitenkin kopata jonkun kaverin matkalaukkuun mukaan ja pakottaa sen tulemaan sinne, opiskelemaan mun kanssa samaa ainetta samaan kaupunkiin, samaan asuntoon ja samoille kaduille.

Mulla on vielä puolitoista vuotta aikaa, ja kaikki voi muuttua.

Ja ainahan se juna tänne kuljettaa, jos VR ei taas törttöile.

Ehkä mä kuitenkin nyt vaan ryhdistäydyn: otan mallia Johanneksesta ja kapuan vielä sinne huipulle!

Nopea katsaus vielä mun eiliseen päivään (koska tänään oon vaan lahnannut):

Eli eilen mä näin mun ihanaa siskonpoikaa Tonia, ihan sattumalta törmättiin mäkkärissä. Henkka oli ihana oma itsensä, tunki mäkkärin pillejä ties minne ja käyttyty muutenkin.. no, enpä puhu siitä enempää. Ehkä sillä oli aihettakin juhlaan, sillä herra läpäisi teoriakokeen ensimmäisellä yrittämällä! Loppuillasta vaellettiin sitten musatalolle kuuntelemaan yle radion mozartkonserttia, pakko sitä on jollain itseään sivistää ja mä ainakin ihastuin uudelleen klassiseen musiikkiin!

Loppukevennykseksi vielä: Me tilattiin mäkkäristä QP-Ateria:

Kesätöitä ja talviurheilua

Viime viikko vierähtikin nopeasti. Tuntuu, että mä olin koko ajan juoksemassa johonkin tai tekemässä jotakin, vaikka mun ihan oikeasti piti pysyä koko loma paikoillaan ja rauhallisena, lukemassa kirjaa. Ei onnannu, mut onneks ei oo enään pitkä aika pääsiäislomaan, ja kesälomaan!

Viime viikolla käytiin siis Vantaan Flamingossa hohtogolfaamassa (mä voitin!), syömässä ihan törkeen hyvää safkaa Ristorente il sicilianossa ja kattomassa tottakai se Die Hard. Mä saatan olla siinä omituinen tyttö, että mä rakastan hömppäkirjoja ja kaikkea ylisöpöä, mutta toimintaleffat on ehdottomasti niitä parhaita, varsinkin valkokankaalta! Joskus on vaan kiva heittää aivot narikkaan ja tuijottaa sitä järjetöntä räiskimistä.

Voisin itseasiassa verrata räiskintäleffoja pornoon. Tarkoitan siis sitä, että kuka katsoo pornoa sen juonen, kiinnostavan lavastuksen tai sen syvällisen merkityksen takia? No, enpä mä ole ainakaan kenestäkään sellaisesta kuullut. Saa toki ilmoittaa, jos nyt taas yleistän tai olen väärässä! Toi sama pätee räiskintäleffoihin, ainakin mulla ja aika monella tytöllä, jonka tunnen. En sitten tiedä, löytääkö tuo testosteroonia puhkuva miessukupuoli jotain kovin koskettavaa tai romanttista noista leffoista. Saattahan se olla, kun niistä ei koskaan kuitenkaan tiedä.Mutta mulle noitten leffojen kattomisen syynä on ehdottomasti se, että viidentoista minuutin päästä leffan alusta mulla ei ole enään hajuakaan koko juonesta, ja kyllähän siellä valkokankaalla noissa leffoissa aika paljon sitä "mieskauneuttakin" vilisi! ;) Eli tytsyt, Die Hard nyt leffoissa, käykää kattomassa!

Tänään käytiinkin sitten ystäväni Jennan kanssa etsimässä kesätöitä keskustasta päin. Mä en ole ikinä ollut kovin hyvä noiden hakemusten kanssa. Itsensä kehuminen paperille tuntuu jotenkin tosi hölmöltä, jos haen vaatekauppaan töihin. Enhän mä sinnekkään ole menossa mitään kirjoittamaan, vaan eikö se tarkoitus oo siellä olla asiakaspalveluhenkinen? Mä en oikein tiedä, kuinka mä onnistun saamaan hyvän kuvan itsestäni siihen paperille. Tänään tulikin aika paljon pohdittua sitä, miten sen hakemuksen saisi erottumaan joukosta. Mitä sanoja käyttää, kuinka saa "itsensä myytyä" potentiaaliselle tulevalle työnantajalle itsensä pelkästään nysällä CV:llä ja lyhyellä tekstillä?

Olen Pinja, 17, Olen iloinen, rempseä ja tulen hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa blaablaablaa.

Mä jotenkin pystyn jo kuulemaan ne haukotukset.

Paras kesätyöpaikka olisi, jos pääsisin johonkin, missä mä saisin kirjoittaa. Niinkuin oikeasti jotain, niinkuin sellanen paikka, missä hakemuksessakin merkkaisi se ihan kunnon teksi eikä toi ylläoleva. Koska tästä mä tykkään, ja mä olisin valmis tekemään sitä ehkä jopa ilmaiseksi (en nyt kuiteskaan, raha on kuitenkin ihan kivaa).

Onko teillä kokemusta työnhausta, paljastakaa mulle hyvän hakemuksen salat!

Tää alkuviikko onkin sitten mennyt väsyneissä meiningeissä. Nyt kun ei pitäisi, eikä saisi levätä, niin mua nukuttaa ihan julmetusti. Lukiossa ois ne yhdeksän kurssia tällä hetkellä päällä, ja vähän jännittää. Mitenköhän mä tästäkin selviän? Äitikin tossa vähän uhkaili, että tää mun monta päivää kestänyt päänsärky ei  välttämättä oo vaan pitkittynyttä morkkista viikonlopusta, vaan kuulemma toi tällä hetkellä riehuva influenssa alkais päänsäryllä. Ja pakko myöntää; mua ei nyt ihan oikeesti haittais kuumeilla vähäsen, makaa kotona peiton alla teekuppi vieressä ja kattoo pari tuotantokautta jostain yliturhasta sarjasta. Tottakai se kipeysjuttu siihen laskettuna mukaan.. No, ei mietitä sitä nyt :)

Tiiättekö sen tunteen, kun istuu siellä koulun penkillä, ja vaan tuijottaa kelloa? Jotenkin kaikki sun ympärillä menee ihan ohi, vaikkei ehkä sais. Se, miten se opettaja paasaa tulevista ylppäreistä, ja se, miten kaverit tunkevat tavalliseen tapaansa kuminpaloja nenään ja räkivät niitä sitten ulos korvasta. Ja sä vaan tuijotat kelloa tai unohdut katselemaan ikkunasta ulos. Tunnin loputtua sitä sitten tajuaa, että mä en itseasiassa muista mitään muuta siitä tunnista kuin sen, miten mä haaveilin italian auringosta ja uusista bikineistä, ja miten ulkona on vieläkin kylmää, lumista, ja ihan perseestä.

Mä tiedän, että talvi on monellekkin varmasti ihan kivaa aikaa. Harva varmaan kylmästä tykkää, mutta aika monella on kuitenkin joku juttu siinä talvessa, mikä vaan voittaa kesän. Ollaanhan me Suomessa: monet tykkää luistella ja lasketella, tai edes mennä laskemaan sitä pulkkamäkeä. Suomi on talviurheilun luvattu maa, heti Venäjän jälkeen.

Jotenkin mä jään aina kauheen ulkopuoliseksi tästä talvihypetyksestä, tai sitten mä vaan luulen liikoja mun läheisistä. Tuntuu vaan siltä, että melkeenpä kaikki kaverit ois lähteny leville tai jonnekkin muualle viime viikolla, laskettelemaan. Hyvä että mulla on ollut sukset edes sitä viittä kertaa jalassa, ja nyt ei vielä edes puhuta siitä niillä liikkumisestakaan. Joskus pentuna mä kyllä luistelin, ja luistelin aika paljonkin. Lähellä meidän kämppää oli iso luistelukenttä, ja me mentiin kavereiden kanssa aina sinne. Nyt kun mulle laitettais luistimet jalkaan.. No, ei puhuta sitten siitäkään.

Pointtina nyt on se, että miten mä jotenkin tipahdin suomalaisuudesta? Mulla on vieläkin jotenkin päällä sellainen murrosikämäinen vaihe, että sukset on noloja ja pari kertaa oon nauranutkin niille "mummeleille", jotka mun ohi niillä pikakiitureilla viipottaa, ihan täällä kaupunkiympäristössä.
Mä syytän kaikesta koululiikuntaa ja sen pysyvää vahingontekoa mun talviurheilusydämelle, jota ei luultavasti enään edes ole olemassa mun perisuomalaisessa ruumiissa. Tai no, jos nyt totta puhutaan niin sama juttu kesässä. Fudis, koris, sähly, suunnistaminen..

Nolol ihan noloo joku hiki, mä mieluummin syön nää mun sipsit.

Hei muuten, ootteko huomanneet jo asfaltin joka pilkottaa lumen alta! Ja yks päivä mä näin nurmikkoakin! Kyllä se kesä sieltä vielä tulee, en mä usko että se tänäkään vuonna meitä hylkää. Ainakaan toivottavasti, koska mä taidan kuolla anemiaan ja aurinkoikävään ainakin pari kertaa jos näin tapahtuu.

Täysikäisen tyttöystävänä

Viimeiset pari päivää on ollut aika tapahtumarikkaat, ja nyt sitä sitten vaan ihmetellään, että mihin katosi se mun suunnitelma siitä rauhallisesta hiihtolomasta, jossa mä kyhjötän omassa huoneessa peittojen alla kynttilän valossa lukien hyviä kirjoja. No, välillä on ihan hauskaa toimia extempore, ja varsinkin näin tärkeänä aikana! Kulta täytti eilen 18, ja onhan se nyt aika upeeta!

Sunnuntaina siis lähdin poikaystävän synttärikekkereille, ja koko aamuhan siinä meni stressatessa hiuksia, meikkiä, vaatteita, pistänkö mekon vai farkut, ja mitäköhän muut sinne laittaa -tyylisesti. Onhan se toisen sukulaisten tapaaminen aina aika iso juttu, kun sitä nyt vaan toivoo antavansa itsestään mahdollisimman hyvän kuvan, vaikka ne onkin mut jo pariin otteeseen nähnyt. Ensivaikutelmahan voi aina muuttua, ja tässä tapauksessa mä en taida haluta että se muuttuu!

 Päätin repäistä ja kokeilla sinistä luomiväriä, kun se liilakin näytti niin kivalta wanhojentansseissa! :)

 Tohon mekkoon mä oon ihan rakastunut! Olkaimeton, mutta pysyy päällä nykimättä, wohoo!

Tuntuu, että viime päivät mulla on mennyt siihen, että oon leikkinyt koiraa: Mä olen istunut autossa tai odottanut pihalla, kun "isot pojat" on käynyt tekemässä isojen poikien juttuja kaupoissa ja baareissa. Ja mä täytän vasta syyskuussa. Jotenkin tuntuu, että joku tässä järjestelmässä nyt kusee. Alkoholi - ja tupakkalakeja säätäessä kukaan ei tainnut antaa ajatustakaan niille nuorille, jotka saavuttavat täysikäisyyden vasta loppuvuodesta, ja ovat täten syrjäytymisuhan alla. Ainakin mun vinkkelistä. Siis, pakkohan sen on jotenkin vahingollista olla ihmiselle, kun yhtäkkiä ne viikonloput aktiviteetit ja kavereiden kanssa tutuissa paikoissa hengailu ei ookkaan enään mahdollista, kun se kaveri lähteekin baariin. Sitten nää "pikkuset" jää rannalle ruikuttamaan, vaikka ollaankin suunnilleen samanikäisiä, ja samana vuonna synnytty. Ja se, että nykyään ei voi edes kauppaan marssia mukaan, koska oletusarvo on se, että jos tää muruseni nyt ostaa itselleen tupakkaa, ja mä olen alaikäinen, niin se tottakai menee mulle.

Siis hei haloo! Tää nyt on oikeasti ihan jostain syvältä. Syyskuuhun ei oo niin pitkä aika enään, mutta ihan tarpeeksi pitkä. Miksei voida päättää, että kaikki samana vuonna syntyneet pääsevät kokemaan täysikäisyyden ilot heti vuodenvaihteessa? Siinä sitten uuttavuotta viettäessä, heti kellon lyödessä 00:00 lähdettäisiin kaikki yhdessä juhlimaan sitä omaa ikäluokkaa, ja kuinka hienoa on ollut syntyä vuonna se ja se. Musta tulee isona vielä kansanedustaja ja poliitikko.

Ja jottei tää nyt ihan ruikuttamiseksi menisi, niin kyllähän noitten täysikäisten kanssa aina välillä voi jotain muutakin tehdä kun odotella niitä kauppojen ja baarien edessä! Tää päivä ajautui meillä viralliseksi vaimoilupäiväksi. Murun vanhemmat on mökillä, mä en ole laittanut mun hiuksia, ja koko päivä on mennyt kovin pieruverkkarityylisesti syödään sipsiä ja hoetaan helliä sanoja. Sellasetkin on ihan kivoja, ja suosittelen lämpimästi! Ja jos ei sitä poika/tyttöystävää löydy, niin perhe taikka ystävät sopii vallan mainiosti! :)

Huonolaatuiset kuvat hyökkäävät jälleen!

Koska meillä oli koko suuri mäntsäläläinen kartano (Henkan perheen omakotitalo) käytössä, perustettiin me olkkariin pasila/leffanurkkaus. Herkut käytiin hakemassa kävellen, Henkka sai samaan aikaan näytellä vähän lapsuudenseutujaan. Me kun elellään "kaukosuhteessa", mä olen kasvanut Vantaalla ja Henkka Mäntsälässä. Kiva se on aina kuulla jotain uutta ja kivaa toisesta! :)

Leffoista kun saatiin tarpeekseen, oli aika eräjormailla ja uhata villiä maailmaa ja luontoa! Henkan takapihalla oli kota, ja mä päätin että nyt mä haluan sinne istumaan. Viimeksi joskus skidinä olin sellaisessa istuskellut, ja mulla oli muistikuvat romanttisesta mökintapaisesta, jossa tuoksuu vienosti palanut puu, jossa on lämmin ja keskellä oleva nuotiotakkasysteemi heittelee kauniita varjojaan seinille. No, mulla ja Henkalla puuttuu nää villiin luontoon vaaditut taidot. Tulensytyttämiseen vaadittiin puoli askia tulitikkuja, pimeässäkompastelua, monta sytytyspussia, kaarnaa ja paperia, ja ihan hemmetin pitkää pinnaa! Kuvasta kuitenkin näkyy, että syttymään se saatiin. Mun mielikuvakaan kodasta ei osunut oikeaan. Meidän kotareissu oli ehkä enemmän meijän tyylinenkin: minikokoinen radio soittaa rätisten vuoroin klassista, vuoroin populaarimusiikkia, savua kertyi kosteista puista niin paljon, että ovea oli pakko pitää auki, ja takki visusti päällä, sillä lämmöstä ei ollut tietoakaan kun pakkasilma ajelehti sisään. Idea siis hyvä kymmenen, mutta me todettiin että on paljon romanttisempaa siirtyä sisään ja haista koko loppuillan savulle! :)

Ylpeitä ainakin ollaan siitä, että koko nuotiosysteemi ylipäätänsä edes syttyi, ja paloi ilman avustusta.

Tän jälkeen oli ruokailun vuoro. Me onnistuttiin loihtimaan loistavat ateriat Chicken Cordon Bleuta kera perunamuussin suoraan pakastepusseista, ja oli hyvää! Pienet erimielisyydet tottakai kuuluu asiaan, ja Henkan ilme oli näkemisen arvoinen, kun maistoi mun maustamaa perunamuussia. Mä nyt vaan satun tykkäämään voista ja suolasta perunamuussissa, ja herra oli vielä itse antanut mulle luvan maustaa koko höskän! :)

Nyt mä lähden takaisin leikkimään kotia ton murun kainaloon, pitäkäähän tekin, joilla lomaa nyt on, ihana loma! :)

Prinsessapäivät

Wanhojen jälkeen mä olen ehdottomasti sitä mieltä, että jokainen tyttö (ja miksei nyt poikakin), tarttisi ainakin yhden prinsessapäivän per vuosi! Prinsessapäivän tarkoituksena voisi vaikkapa olla stressin ja masennuksen kitkeminen, ja se, että jokainen saisi tunte olevansa prinsessa, edes sitten yhtenä päivänä vuodessa. Varma pahan mielen poistaja! Nyt pitää vaan tyytyä siihen ajatukseen, että kaikki tytöt on prinsessoja, vaikkei sitä massiivista kermakakku-unelmaa ihan joka päivä päälle pukisikaan. Mulla on ollut älyttömän kivaa, ja peiliinkatsominen on parina päivänä ollut mun lempiharrastus. Ja mikä parasta: Mä onnistuin jälleen olemaan omapäräinen, sillä kukaan muu meidän koulusta ei ollut hankkinut oranssia mekkoa. Ihanaa! :)

Tanssien jälkeen käteen jäi iloa, helpotusta ja ehkä vähän hölmistyineisyyttä. Olo on vähän hölmö siinä vaiheessa, kun tajuaa että on harjoitellut, suunnitellut ja paineillut järjettömästi kahden päivän takia, asiaa, jonka monet muut sun ympärillä käy myös läpi. Pienet virheet tai mokat ei painanut, kun kaikki muutkin niitä teki siinä tanssiessa. Ei kukaan mun virheitä välttämättä edes huomannut, ja silti mä stressasin sitä niin paljon! Satasiakin mä oon heitellyt tansseja valmistellessa vaikka mihin, ja minkä takia? En mä tota mekkoa ainakaan käyttää voi, vaikka kuinka haluaisinkin.

Ehkä musta vois tulla tän betonihelvetin prinsessa. Kävelisin joka päivä toi oranssiunelma päällä, vilkuttelisin ylväänä ohikulkijoille, juopoille ja narkkareille, hymyilisin ja olisin aito, puhdassydäminen prinsessa. "Betoniprinsessa löysi kutsumuksensa wanhojentanssien jälkeen" kuiskailisivat ohikulkijat ja kirjoittelisivat lehdet. Toi mekko päällä mä voisin varmaan pelastaa maailmankin -- Tai sitten mä vaan tyydyn ripustamaan sen johonkin (en ainakaan kaappin, en vielä!) ja ihailemaan sitä, muistelemaan tätä päivää. Myydä sitä ei ainakaan voi; harsoon tuli reikiä :( No, eipähän ainakaan joudu potemaan huonoa omaatuntoa etten myy mekkoa, joka on hyödytön mulle, joka on upea, josta joku voisi innostua ja josta mä voisin saada rahaa.

Mä mietin pitkään, että miten mä muotoilisin tän tekstin. Kahden päivän aikana on tosiaan sattunut ja tapahtunut, ja päätin sitten ruveta tekemään tätä kronologisesti, päiväkohtaisesti. Eli voila, nauttikaa mun selostuspostauksesta! (lupasin muuten etten tee näitä.)

Päivä 1

Klo 08:00

Aamulla jännitys oli ainakin mulla käsinkosketeltava, ja aamupalaa oli hankala saada alas. Tänään olisi se päivä, mitä ollaan odotettu, ja mä toivoin että Henkan isä kaartaisi nopeasti meidän parkkikselle, että mä voisin hypätä autoon, ja että pääsisin kampaajalle Happy Stateen arabianrantaan, mun tädin kampaamoon: Olisipa ainakin jotain tekemistä, jotain sellasta, mihin mä voisin itsekkin vaikuttaa.

No, kampaamossa sitten rupesi olemaan jo vähän rennompi tunnelma. Juteltiin siinä mun koulukaverin Camin kanssa, ja mä nautiskelin kun Henkka joutui lähes koko ajan istumaan kampaamossa neljän naisen kanssa yksin. Hyvin se silti siitä selvisi! Mun täti loi Henkan ylipitkistä ja ylipaksuista hiuksista upean kampauksen, jota kehtaa näytellä!

Mun meikistä tai kampauksesta en kunnollista kuvaa kerennyt ottamaan, mutta ihanat ne silti oli! Mulla siis tosiaan oli sellainen nutturasysteemi, ja meikkinä oli lilan sävyt korostamassa oranssia mekkoa. Camille luotiin vähän klassisempi vanhojentanssikampaus, kun noilla pitkillä hiuksilla on sitä, millä lähtee tekemään :) Caminkin meikit oli lilat, samoin kuin tytön mekko!

Klo 14:30

Kampaamosta rantauduttiin sitten koululle, jossa otettiin kuvia, höpöteltiin muiden tanssijoiden kanssa, mietittiin askeleita ja oltiin vaan niin tosi ihania, nättejä, kauniita, suloisia ja mitä vielä. Mä en ole varmaan ikinä kuullut niin paljon kohteliaisuuksia lentelevän yhden illan aikana!

Ja kun luppoaikaa jää paljon, niin omituiset ideat alkavat. Me ollaan medialukio, me tanssittiin wanhat 2013, ja tässä on pakollinen wanhojen harlem shake!

Asiasta uutisoi myös Findance, joten ollaan kai kuuluisia nyt :)

Kyllä mäkin tuolla jossain ihan oikeasti oon!

Klo 18:00

Hengitys tiiheentyy, wanhat ja pukuloisto seisoo jonossa käytävällä, ja mun kädet tärisee. Tajusin, että korot, joilla suunnittelin tanssivani, eivät vaan toimi. Mun jalat tärisi jo muutenkin, ja siinä vaiheessa kun Henkan kanssa astuttiin saliin, mun jalat meinas mennä veteliksi. Tanssin sitten paljain jaloin, liian pitkän mekon kanssa :D Tanssiessa mulle tuli virheitä, mekon helman takia ja hermostuneisuuden takia. Onneksi mulla oli hyvä pari, joka aina "suojas mun selustan" ;)

Tanssien jälkeen valuttiin meille, ja jos mä jotain voin siitä illasta sanoa niin ainakin sen, että nukutti! Siinä väsymyksen tilassa ei ollut oikein enään voimavaroja huolehtia kampauksesta, jonka pitäisi säilyä seuraavankin päivän tansseihin. Sitä vaan sitten meni nukkumaan ja toivoi, että kiharat olisivat vielä huomennakin tallessa. Olihan ne, kun on hyvä kampaaja ollut asialla :) !

Päivä 2

Sama rumba edessä koulussa, kun on ykkösille tanssimisen vuoro. Paineilu tosin unohtui, sillä omalle koululle tanssiminen nysvääntyneissä kampauksissa ei ollut läheskään yhtä paha, kun tanssiminen paljon vanhemmille ihmisille, jotka ehkä tietävätkin jotain wanhoista. Oman osansa paineilun unohtamiseen varmasti toi aamulla tanssiminen, sillä jännityksen keräämiseen ei ollut aikaa.

Oman koulun jälkeen vuorossa oli se paras yleisö: Ajettiin bussilla läheiselle peruskoululle ja tanssittiin siellä. Oli ihanaa, miten pienet taputtivat joka väliin, johon vain suinkin pystyivät, hymyilivät, sanoivat prinsessoiksi. Pienten katseista huomasi ihailun. Se paistoi läpi ja täytti koko salin. Ilmassa oli tuntu, joka viesti, että nyt mä teen jotain tärkeää. Mä en vaan tanssi, vaan mä olen roolimalli ja jokaisen pikkutytön unelma. Mä olen ihan oikea prinsessa!

Kun tanssit oli tanssittu, oli viimeisten "hei ota musta kuva vielä tässä pihalla!" juttujen vuoro, ja sitten suuntana oli koti. Mä päätin kävellä prinsessan näköisenä kotiin asti, ja kyllä mua pari kertaa katottiinkin kun pamahdin kauppaan sen näköisenä!

Kun Wanhat oltiin tanssittu, oli tottakai jatkojen vuoro. Pukuloisto oli sielläkin melkoinen, joskin hieman eri tavalla. Pikkumusta oli selvästi in!

Mitä mieltä ootte muuten tosta mun mekosta? Mulla on vieläkin vähän ristiriitaset fiilikset siitä, en tiedä että onko toi paljettimäärä tai toi kuvio vähäsen liikaa... :D

Meininki oli hyvää, ja meijän DJ joka sattui olemaan oman koulun poikia veti ihan mahtavan setin. Kiitos Tuisku jos tätä luet! Pääsin pitkästä aikaa tanssimaan, ja olin sitten tanssinut ihan kunnolla, ainakin niskasta päätellen. En pysty kääntämään mun päätä, ja nyt jalatkin rupee pikkuhiljaa sanomaan sopimuskset irti! Ainakaan kukaan ei voi sanoa mulle, etten mä ois ottanu iloa irti wanhoista!

Parasta ehkä koko jatkoista, tai melkeinpä koko wanhojentansseissa oli se, että mä pääsin selvittämään parinkin ihmisen kanssa asioita, jotka oli hiertänyt välejä jo pitkään. Tajusin myös, että ensivaikutelmat joskus pettää, ja se ihminen, kenestä ei oo ennen niin paljon pitänyt, voi osoittautua ihanan symppikseksi ihmiseksi!
Mulla on paha tapa jäädä vellomaan niissä hiertävissä jutuissa, ja ehkä kehitellä niistä jopa isompia, mitä ne on. Mun on joskus tosi hankala mennä vaan sen ihmisen luokse ja sanoa, että nyt jutellaan. Nyt se juttelu tuli ihan vahingossa, ja nyt on vähän parempi fiilis koulussakin. Ei tarvii miettiä, että mitäköhän toikin nyt kelaa, ja pitäisiköhän nyt kumminkin mennä tästä pöydästä pois istumaan ruokalassa, kun tää toinen istuu niin lähellä mua.
I know, sekavan kuuloista, mut tytöt ainakin tajuu idean :)

Loppuun sitten vielä kuvia mun hauvasta, koska se on vaan niin kauhean söpö! :) Tää päivä on menny telkkaria tuijotellessa, sallitussa laiskottelemisessa ja Henkan halailussa. Voisin mä melkein sanoa, että mulla tois olla ihan järjettömän onnistuneet wanhojentanssit!

Huomenna sitten murun 18v. synttärit! Mun mies on aikuinen, ja mä joudun odottaa vielä syyskuuhun! Kamalaa, ehkä mä harkitsen nyt sitä elämän hommaamista! :)