Vaikka sä oot mennyt pois, mä en voi lakata ajattelemasta sua

"Katotaan saanko mä tästä nyt mitään irti" tokaisi Henkka kun asteltiin messukeskuksen portaita alas, näyttelyhallia kohti. Iltaa kohden mentäessä oltiin molemmat saatu vaikka mitä irti moottoripyörämessuista! Mulle se oli entisen, vanhojen aikojen, entisen elämän muistelemista ja vaatteiden himoitsemista. Henkka mulle kertoi, että moottoripyöränäyttelyn moottoripyörät olivat vähänniinkuin taidetta, ja samaa mieltä olen minä.

Sain mäkin pientä kaksipyöräiskuumetta tuolla, jälleen. Voin vaan kuvitella kesän, lämpimän tuulenvireen ja moottoritien, kun kiitäisin upean, PINKIN, moottoripyörän selässä kohti uusia seikkailuja. Musta tulisi maailman kovin ja parhaimmannäköinen baikkeri, jolle kukaan ei uskaltaisi kettuilla, sillä olisihan mut kasvattanut villi suomen erämaa ja kesyttämättömät tiet. Jos mä saisin pyörän,  niin varmasti onnistuisin ajamaan vielä kuuhun asti! Tai ainakin melkein.

No, jos ei nyt kuitenkaan. Yksi asia kuitenkin on varmaa; kyllä mä hyvältä sen pyörän selässä näytin!

(...Ja mopoauton ratissa..)

Eikä messut voi olla messut ilman shoppailua; kauan olin jo pyörinyt maskuliinisten kojujen, buff-huivien ja kypäräkauppiaiden huutelujen keskellä, kun osuin mun päivänpelastukseen: X-stylen ( http://www.x-style.fi/ ) kojuun, joka myi "erilaista katumuotia". Erilaista se olikin, ja juuri mulle sopivaa! Löysin ton edellisissä kuvissa näkyvän collegetakin sieltä, ja paljon muutakin, jota en sitten raaskinut ostaa: Kaikkea saa haluta, mutta mä olen aika hankala vaateostoksissa: "No en mä nyt tiedä" "Käyttäisinköhän mä tota" "Jos se olisi halvempi" ja sitä rataa.

X-style, 25e (messuhinta?)

Keskellä moottoripyörämessuja näkyi myös uusi ilmestys: Forsmanin teekoju. Oli se aika koomisen näköinen kaikkien niiden pyörien keskellä, mutta ihana että se oli siellä!

England Blend, Lapin Lemmenjuoma ja Lakritsitee (YLIHYVÄÄ!) yht. 5e (messuhinta?)

Moottoripyörien ja nahkankatkun maailmasta poistuessamme suuntana oli keskusta ja leffa: Sitä ennen piti kuitenkin päästä vielä syömään jotain, mutta mitään ei tehnyt mieli. Mä päätin sitten kiusata Henkkaa vähän vielä lisää, ja viedä piruparan syömään sushia, puikoilla. Urheasti se siitä selvisikin, nopean puikkojenkäyttibreeffauksen jälkeen.

Tän jälkeen oli suuntana se leffa, jossa muuten itkin silmäni turvoksiin.

Kyllähän muutkin siellä itki, The beasts of the southern wild on ehdottomasti koskettavin leffa pitkään aikaan, monelle. Mua se kosketti läheisen aiheen, hyvän kerronnan ja oman päivänkulun takia.

Mun isä kuoli pari vuotta sitten syöpään, ja eilinen päivä oli täynnä muistoja isästä. Isä oli hulluna kaksipyöräisiin, ja messuille meneminen oli vähänniinkuin olisi vieraillut isän haudalla. Kaikki muistot vyöryivät mieleen, ja vielä messuilla se tuntui ihan kivaltakin.

Vaikka isä kuoli yli kaksi vuotta sitten, tuli mulle vieläkin sellainen olo siellä messuilla, että hei, pitäiskö soittaa iskälle, täällä ois meinaan paita mistä se vois tykätä. Moottoripyörän selkään kiivetessä tuli mieleen iskän selostus siitä, miten sen selkään kiivetään oikeaoppisesti, ja kaikki ne kesäreissut, kun ajeltiin vaan ympäriinsä, ja mä pidin kovaa iskästä kiinni sen prätkän takana. Voi kun voisin pitää vieläkin.

The beasts of the southern wild kertoi isästä ja tyttärestä, ja isä nyt sattuu olemaan sairas. Leffaa kerkesi mennä ehkä se 20 minuuttia, kun mä jo tuherran itkua. Vaikka aika ajoin teki mieli ottaa Henkasta kiinni, nousta seisomaan ja julistaa kaikille katsojille, että "me lähdetään nyt, tää on ihan paska leffa, ei kukaan varottanut mua tälläisestä", mä en sitä tehnyt. Mä istuin siinä hiljaa, annoin leffateatterin pimeyden lohduttaa mua ja annoin jokaisen valkokankaalla välähtävän uuden kohtauksen tuudittaa mut syvemmälle muistoihin. Niihinkin, jotka mä olin jo kerennyt unohtamaan.

Mulla on ikävä, niin kova ikävä, että välillä tuntuu että mä räjähtäisin. Enemmän kuin mitään mä haluaisin kuulla isän äänen, sen, joka oli aina rauhallinen ja leppoisa.

Vaikein asia isän kuoleman jälkeen oli tajuta, että vaikka isä on poissa, vaikka isää ei enään ole, niin mun elämä jatkuu vielä. Mä pystyn siihen, ja mä itseasiassa haluan olla elossa. "Elossa" onkin nyt mun jonkinlainen voimasana. Vaikka mitä tapahtuisi, niin mä haluan olla elossa, pysyä elossa. Hengittää, ja olla iloinen tai surullinen, kuinka vain. Kunhan mä elän sellaista elämää, josta mä pidän.

Eniten mua harmittaa, että kun isä kuoli, niin en kerennyt sanomaan sille rakastavani sitä. Mä näytin sen sille toki muilla tavoin, mutta "iskä, mä rakastan sua", ei jotenkin tuntunut sopivan mun suuhun. Silläkin hetkellä, kun se kuoli, mä puhuin sille moottoripyöristä ja tuulenvireestä hiuksilla ja hupparilla. Moottoritiestä ja siitä pyörästä, jolla se tulisi ajelemaan sitten myöhemmin.

Iskä heitti pyyhkeen kehään, ja se muistuttaa mua siitä, että vahvimmatkaan meistä ei aina jaksa. Me tarvitaan toisiamme.

Te, joilla on vielä molemmat vanhemmat, mummo ja pappa, täti ja setä, parhaat kaverit: teille haluan sanoa, että "mä rakastan sua", sopii ihan kaikkien suuhun. Nykyäänkään mä en osaa sanoa tai näyttää sitä läheisilleni tarpeeksi usein, enkä mä halua, että mä joudun enään ikinä katumaan sitä, etten sanonut sitä tarpeeksi usein, tai ollenkaan.

Iskä opetti mut selviytymään, ja niin mä teen. Mä hymyilen leveästi kun siltä tuntuu, ja itken silmät turvoksiin ihmisten täyttämässä leffateatterissa, jos vaan haluan. Koska mä elän, ja koska maailma mun ympärillä on elossa.