Mitä mä teen, jos mä joskus löydän itseni?

Kevät, 2002

Ystävänpäivä on tulossa, ja ekan luokan tenaville ollaan annettu kivaa tekemistä. "Annetaan niiden askarrella toisilleen ystävänpäiväkortteja, jotka sitten jaetaan päivän päätteeksi". Opettajien hieno idea tuotti monia riemunkiljahduksia ja juoksuaskeleita kohti kimalleliimoja ja hauskoja korttipohjia. Jokaisella oli se paras kaveri ja ainakin ne kaksi muuta varalle, jos joku sattui olemaan kipeä.

Niin oli mullakin. Mä väkersin ja väkersin, halusin tehdä jokaiselle kaverille, jonka kanssa leikittiin hippaa välkällä, kortin. Ja jokaiseen korttiin mä panostin. Väkersin pieniä sydämiä ja tähtiä, tokaluokkalaisen käsialalla. Vaivihkaa kävin lunttailemassa kavereiden pulpeteihin liimatuista nimilapuista mallia, miten sen kaverin nimi kirjoitetaan. Ideahan oli laittaa kortti luokan yhteiseen postilaatikkoon, eikä kukaan tiennyt, kuka saisi kortin ja keneltä. Mun mielestä yllätyksen suunnitteleminen kavereille oli hauskaa, ja mä muistan, kuinka mä koko päivän kuvittelin sitä iloa ja riemua, minkä kaverit kokisivat siitä juuri mun tekemästä kortista, koska olihan ne nyt tosi hienoja!

Opettaja tuhertaa jotakin liitutaululle, mutta ekaluokkalaisten keskittymiskyky on mitä on. Useat ovat jo oppineet lukemaan, ja ne jotka eivät, välttelevät taululle katsomista. Mä välttelin taululle katsomista.

"Hyvää ystävänpäivää Roosalle, Toivoo Kaisa", taulu toitotti koukeroisin kirjaimin. Koukeroisten kirjainten yläpuolella luki M-A-L-L-I. MAL-LI. MALLI.

Jokaiseen korttiin mä turhustin sen luntatun nimen ja oman nimen. Näiden kahden nimen väliin mä piirsin aina hienosti matikassa opitun merkin, "+". Miksi pitäisi kirjoittaa samalla tavalla kun opettaja kirjoittaa, jos sen voi näinkin selkeästi tehdä?

"Ruvetaanpas jakamaan kortteja!". Luokan tytöt, jotka olivat jo oppineet lukemaan, rupesivat jakaaman kortteja niiden nimien perusteella. Lukutaidottoman, hienon idean keksineen tytön pöytään rupesi kasaantumaan kortteja. Niitä, joissa oli oma nimi ja toisen nimi ja plussa välissä.

Niitä, jotka tyttö oli itse koristellut kimalleliimalla ja heiluvilla silmätarroilla. Niitä, joissa oli paljon sydämiä ja tähtiä.

Mä keräsin kaikki mun pöydällä olevat kortit mun reppuun. Mä tajusin, että olin tuhertanut kortit väärin, eikä kukaan ymmärtänyt mun hienoa ja taiteellista ajatusta plussasta.

Kukaan ei saanut multa korttia. Enkä mäkään saanut montaa muilta.

Sinä päivänä mä taisin vuodattaa muutaman kyyneleen. Miksi ne osaa jo lukea ja saa tehdä kaikkea kivaa, miksi ne saa päättää, kenelle ne kortit jaetaan ja mikä nimi kuuluu olla milläkin puolella plussaa. Mä taisin silloin päättää, etten mä ikinä opi lukemaan tai kirjoittamaan, koska se on niin vaikeaa. Etten mä taida ikinä oppia mitään vaikeaa.

Ja tässä mä nyt silti olen. Kirjoitan teille tätä blogitekstiä. Saan jopa kiitosta kirjoitustyylistäni. Olen lukiossa,  ja harrastukseni on kirjoittaminen ja kirjojen lukeminen. Kirjallisuudessa, lukemisessa taikka kirjoittamisessa ei olekaan enään mitään vaikeaa.

Se plussakin on oppinut pysymään siellä matematiikan puolella. Ja vaikka se plussa sinne kuuluu, niin silti mä tiedän, kummalle puolelle mikäkin nimi kuuluu; sillä ei ole väliä. Jos mä jotain olen oppinut elämässä (ja matematiikassa), niin ei, plussan eri puolilla ei ole mitään väliä. sinä + minä = me, ja me kaikki ollaan tasa-arvoisia :)

Vaikka mä tajusin jo yli kymmenen vuotta sitten, ettei lukeminen olekaan maailman vaikein asia, on mulla kestänyt tajuta se sama muiden asioiden kanssa paljon pitempään: Mä olin ihan varma, etten mä voi oppia biologiaa. Nyt opiskelen psykologiaa, johon sisältyy ihmisen biologiaa. Paljon! Mä näen psykantunnilla ihan liikaa kuvia aivoista. Mä olen oppinut, ettei mikään muukaan ole niin hankalaa. Siis jos vaan yrittää, ja tukeutuu toisiin. Mä olen oppinut, ettei ole paha juttu pyytää kaksi vuotta nuorempaa pikkusiskoa avuksi lukion kemiantehtävissä. Jos se vaan ne osaa. Mikäs siinä?

Mä olen oppinut, että uusien asioiden kokeileminen ja heittäytyminen ei välttämättä olekaan niin paha juttu. Tänään mä päätin lähteä mukaan lukiolaisten turvakurssille, johon sisältyy viikonloppu armeijassa ja ehkäpä jopa sitä kunnonkohottamista. Mulla on wanojentanssit kolmen päivän päästä. Ja mähän en ole koskaan osannut tanssia. Vika on tainnut olla enemmänkin siinä valmiissa mielipiteessä, kuin siinä itse tanssitaidossa :) Tai ehkä mulla on vaan superihana pari!

Mä olen oppinut, että mä itseasiassa olen aika kaunis, ihana ja hauska, ainakin omasta mielestäni, ja varsinkin silloin, kun räkätän omille jutuilleni yksin huoneessa. Mä olen oppinut, että mä olen just ihan paras silloin kun mä olen just ihan juuri vaan mä! :)

Ja ehkä paras juttu minkä mä olen ikinä oppinut on se, että mä voin, saan ja jopa osaan muuntautua. Ehkei tää nyt ihan jokaisen prioriteetteihin tärkeistä asioista listassa lukeudu, mutta ainakin se kuuluu mun listaan. Koska se on osa mua. Että oon yhtenä päivänä tän näkönen, ja seuraavana päivänä voinkin olla ihan toisennäköinen. Silti oon aina Pinja. Mulla on vaan monta eri styleä. Monta eri tapaa toteuttaa itseäni. Mä en piirrä, soita tai laula. Mä meikkaan, pukeudun ja värjään.

Ja silti mä olen mä!

Ja mä opin itsestäni koko ajan uutta, joka päivä. Ja toivottavasti en koskaan lakkaa oppimasta, sillä tää on ihan kivaa :)

P.S: Ajattelin aloittaa uuden muotivirtauksen: kameleontit rocks. Miltä kuulostaa?