Huomaathan mut, kun mä olen vielä tässä?

Sainpas tossa blogitunnustuksen, kiitos Oona!

Tunnustuksen tarkoituksena on saada huomiota suhteellisen uusille blogeille, joilla on alle 200 lukijaa.

Säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi tunnustuksen sinulle.

2. Valitse 5 ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Toivo, että ihmiset joille jätit tunnustuksen antavat sen eteenpäin.

Ja tunnustuksen saavat:

Emmaliisa

Moow

Sara

Nea Daniela

SaraNellli

Valitsin nää blogit, koska näissä on kivasti asiaa, ja näihin pystyn samastumaan, syystä tai toisesta :) Kaikki blogit on myös joko ihanan piristäviä tai sitten sellaisia, jotka laittaa miettimään asioita. Kannattaa käydä katsomassa ihan jokainen!

Mä olen rakastunut. Nimittäin Birdien Skinny Loveen. Samaan aikaan niin herkkä, niin puhdas, mutta niin vahva ääni. Se soljuu kauniina mun kajareista, ja naislaulajan ääni täyttää mun huoneen, kimpoilee pitkin seiniä, iskien sanat mun tajuntaan. Tää biisi on kaunis.

Mun elämässä on parina viime viikkona ollut aikalailla aiheena ihmiset, ja se, miten ihmiset lähtee kasvamaan eri suuntiin, kulkemaan eri reittejä, omiaan. Mä olen aina jotenkin ymmärtänyt, että näin käy vain kaveruksille, jotka ei muutenkaan ole ihan sielunkumppaneita. Kaveruksille, joilla on hauskaa keskenään, mutta jotka eivät vielä ole niin kutsuttuja ystäviä. Ja mä olen joutunut tajuamaan, että myös mä voin olla väärässä, ja maistamaan karvasta kalkkia.

Käykö kaikkien kanssa samalla lailla?

Nyt kun oikein rupeaa asiaa ajattelemaan, niin onhan näin käynyt monen kohdalla. Liian monen. Ja tottakai sitä miettii, että minkälaista olisi, jos siitä ihmisestä olisi pitänyt kiinni. Olisi osannut hoitaa asiat niinkuin ehkä olisi pitänyt, soitella ja tekstailla, käydä kahvilla. Pitää siitä ihmisestä kiinni, eikä antaa sen soljua niiden tuhansien tuntemattomien kasvojen joukkoon, joita näen päivittäin, ja joilla ei ole minkäänlaista tunnearvoa mulle. Mä muistan sadat hymyt ja miljoonat onnenhetket hyvien ystävien kanssa, jotka ei enään ole mun elämässä, vaikka ne voisikin olla. Ja vieläkin mä vaan voisin nostaa ton puhelimen ja soittaa. Sanoa, että nähtäisiinkö, että on mennyt aika pitkä aika siitä, kun viimeksi juteltiin. Sanoa, että mulla on sua ikävä. Koska eihän kukaan voi tietää, milloin on liian myöhäistä. Me ihmiset tupataan olemaan vaan sellaisia, että meidän on vaikea itse tehdä asialle mitään. Aina me ajatellaan, että ehkä se toinen kuitenkin soittaa ja ikävöi myös. Että en mä kehtaa. Sitä sitten vaan antaa itsensä hitaasti luisua siihen samaan harmaaseen massaan, mihin se toinen on jo luisunut sun pään sisällä. Sitä antaa itsensä jäädä odottamaan jotain, mikä ei välttämättä ikinä enään tule kohdalle.

Kaikkia nyt lähellä olevia ihmisiä ei tarvitse, eikä kuulukkaan pitää aina lähellä, varsinkaan tämän ikäisenä. Kyllähän mä sen nyt tiedostan. Mä muutun, mun opiskelupaikat ja ehkä asuinpaikatkin tulevat vielä muuttumaan. Mähän olen vasta 17, after all. Uusia ihmisiä on aina kiva tavata, tutustua ja tajuta, että hei, tässähän on pikkuhiljaa mulle uusi, tosi tärkeä ihminen. Mua harmittaa, että noissa tilanteissa ne vanhat, ehkä vielä tärkeämmät ihmiset joutuu yleensä, ainakin mun kohdalla, vähän väistymään siitä tieltä. Tekemään tilaa.

Eniten kuitenkin sattuu silloin, kun tajuaa, että joku todella rakas ja tärkeä ihminen on alkanut kasvamaan erilleen. Kun sen tajuaa silloin, kun se polku on lähtenyt jo haarautumaan, viettämään eri suuntaan, ja sä yrität ja yrität tarttua siihen kiinni, takertua, hypätä sen lumivallin yli joka pimeällä tiellä teidän polkuja erottaa. Pimeällä sä et näe, yrittääkö se toinen vielä tarttua sun käteesi sieltä toiselta puolelta. Samaan aikaan sä tunnet, miten lumi yrittää upottaa sua, miten se kastelee sun vaatteet. Ja sitä lunta sataa koko ajan vain lisää ja lisää, eikä sitä aura-autoa, joka voisi raivata sen ison vallin teidän välistä, näy missään.

Viimeisillä voimilla sä vedät, riuhdot, kiljut ja huudat, ja se ei näe. Sä odotat ja odotat, tunnustelet, että milloin se tarttuu ojennettuun käteen, joka voisi vielä vetää sen omalle tiellesi. Sille tutulle ja tuvalliselle, sille tielle, jonka sä olet valinnut kuljettavaksi.

Sillä tiellä makaa sun unelmat, ripoteltuna, ja sillä tiellä ne odottaa keräämistä. Sen tiellä ei näy valoa, eikä sun onnenhippuja kerättävänä.

Sen unelmat loistaa siellä, ja mun unelmat toisella puolella.

Mua pelottaa, sillä tällä hetkellä mulla on tosi ihania ihmisiä mun ympärillä, ja mä haluan pitää ne mun ympärillä. Mutta entä jos se valli siinä meidän välissä vaan kasvaa liian suureksi? Ei toista voi pakottaa elämään toisen unelmaa, ja joskus ihmisten unelmat ovat vaan niin erilaisia, että se valli pakostikin kasvaa siihen leveän tien keskelle, muodostaen kaksi kapeampaa tietä.

Muutunko mäkin silloin kapeakatseisemmaksi?

Toivottavasti en.

Toivottavasti se valli ei ikinä pääse kasvamaan siihen tielle,

sillä mä haluan nähdä vielä sun kasvosi.

Koskettaa, ja kuulla sun äänen.

Ehkei se aina vaan ole mahdollista.

Tänään olisi ollut isän 50-vuotissyntymäpäivä.

Niitä valleja on erilaisia, ja joskus vallia ei edes synny. Joskus toinen jää vain matkan varrelle. Lyyhistyy siihen, eikä jaksa enään.

Iskän takia mä tarvitsen nää tärkeät ihmiset mun ympärille, koska ne vähäiset ystävät ja rakkaat on niitä, joille mä olen yleensä voinut kertoa kaiken.

Mä en halua menettää teitä, mä en halua menettää sua!

Ehkä joskus on vaan pakko päästää irti?

Iskä aina sanoi mulle, että kaikkea saa haluta, mutta kaikkea ei vaan voi saada. Mä rupean nyt vasta oikeasti ymmärtämään sen. Asioiden tavoittelu on tärkeää.

Se pitää meidät elossa.

Se muovaa meidän identiteetin, se pitää meidät liikkeellä ja antaa meille voimaa.

Mä tavoittelen sua, ja sitä, että sä huomaat.

Huomaathan?

Ennenkun on liian myöhäistä.

Mä en halua olla se, joka sanoo monen vuoden kuluttua, että mä yritin huutaa, kertoa ja kutsua, mutta sä et kuullut.

Mä en halua.

Huomaathan mut nyt?

Huomaathan?

kuvat: Annika